Aikanaan Kauhavan varuskunnan keskusradiossa oli tapana ilmoittaa lyhyesti, että ”Tänään yölentoja” kun oli niiden aika. Tämä muistikuva ja Hawkkien jyrinä iltahämärässä nousivat mieleeni kun pääsin hoitamaan yölento- eli NF-kelpuutukseen vaadittavan kurssin loppuun Tampereella viime viikon lopulla.
Hommaa suunniteltiin alunperin jo marraskuulle mutta sään, joulutyöloman, sään, parin force majeuren ja vielä kerran sään vuoksi sitä jouduttiin minun osaltani siirtämään muutamaan otteeseen, mutta kylläpä hyvää kannatti odottaa.
Ensimmäisenä iltana keli oli aivan täydellinen: täysikuu, pilvetön taivas ja vain pientä tuulta. Lähikaupunkien, maanteiden ja lentokentän valot näkyivät kauas. Makunsa kullakin, minulla tuollaiset valot pimeydessä osuvat estetiikkahermoon. Yksi merkittävä syy alalle hakeutumiseeni ovat maisemat – luonto päivänvalossa, kaupungit ja lentokentät pimeydessä.
Edellisestä lennosta oli vierähtänyt melkein kolme kuukautta, ja sitäkin ennen oli melko pitkä väli aktiivisesta avitaatiosta joten viimeaikainen kokemus eli ns. currency ei ollut kovin vahva. Ekalle NF-koululennolle lähtiessä sanoinkin opettajalle, että jännittää melkein enemmän kuin ensimmäiset PPL-keikat.
Yön ja päivän ero ei sinänsä ole ihan tolkuttoman iso mutta kun peruslentäminenkin oli tauon jälkeen hakusessa, tuntui harjoitusaluekeikan alkupuoli tosi työläältä. Äkkiä tuntuma kyllä palautui sitten kun hetki oli lennetty.
Pääsin ehkä vähän turhankin helpolla yösuunnistuksessa kun täysikuu valaisi maastoa niin hyvin, että järvet ja pellot pystyi kutakuinkin tunnistamaan. Pitipä yhdessä vaiheessa laittaa aurinkolippa alas kun kuu loisti niin kirkkaasti päin näköä. Aiemmista koululentosuunnistuksista poiketen pysyin kartalla koko matkan, mikä oli varsin mukavaa.
Harjoitusalueen ja suunnistuksen lisäksi lennettiin laskukierrosta, ensin opettajan kanssa (normaaliasussa, vajaalla laipalla, vajailla valoilla, jne.) ja lopuksi viisi ihan tavallista laskua yksin. Kaikkein hankalimmalta tuntui laskeutuminen ilman laskuvalonheitintä, jolloin korkeuden arvioiminen ihan loppuvaiheessa on vaikeaa. Ohje olikin, että laita kone oikeaan asentoon sopivalla vajoamisnopeudella niin kyllä se kotimaa tulee aikanaan vastaan.
Paluumatka Tampereelta osui etelän hiihtolomalaisten menoliikenteeseen, eli juna oli tupaten täynnä eikä makuupaikkaa enää irronnut kun sitä ei pystynyt hyvissä ajoin varaamaan. Istumapaikalla vietetyn yön jälkeen olo oli nuutunut, lauantai meni ihan torkkuessa ja vasta maanantaina alkoi tuntua normaalilta. Rankka reissu mutta hienoja kokemuksia, ja taas askeleen lähempänä valmistumista.